Jyväskylässä on kaupunginosa nimeltään Kuokkala. Itsekin asun tässä samaisessa kaupunginosassa, tai ainakin siinä lähistölllä. Kuokkalassa on puolestaan katu nimeltä Polttolinja. Nimi tulee siitä, että Kuokkalan keskusta on rakennettu muistuttamaan pesäpallokenttää. Polttolinjalla taasen asui ennen herra nimeltä Polttoukko. Nimi tuli varmaan siitä, koska hän asui nimenomaan polttolinjalla. Polttoukko kirjoitteli Kuokkalan omaan lehteen, eli Kuokkaseen. Kuokkanen on melko pieni, suoraan sanottuna vaatimaton lehti, jossa toistuu samat jutut joka vuosi, eli kesällä puhutaan lampaista, joita tuodaan Kuokkalaan laiduntamaan ja kaupunkilaisten ihmeteltäväksi, syksyllä siirtolapuutarhan sadosta, talvella liukkaudesta ja keväällä koirankakoista. Tämä läpyskää jää jatkossa minulta lukematta.

Polttoukko ei enää kirjoittele kolumnejaan, koska viimeisin Kuokkanen toi surullisen sanoman hänen kuolemastaan. Henkilökohtaisesti en häntä tuntenut, enkä itseasiassa edes hänen oikeaa nimeään. Tunsin vain Polttoukon, joka seurasi Kuokkalan elämää aitiopaikalta. Kolumneidensa ohessa hänestä oli aina kuva istumassa penkillä selin kameraa päin. Itsekin Kuokkalan keskustassa käydessäni yritin tähystellä häntä aina, mutta kertaakaan en tainnut häntä ihan varmasti nähdä.

Kolumneissaan hän käsitteli lähes poikkeuksetta aina Kuokkalan tapahtumia. Kirkon saaminen Kuokkalaan oli hänen suurin huolensa ja intohimonsa. Valitettavasti hänen elinaikanaan se ei tapahtunut. Jyväskylän kaupungin tuntien, hyvä jos tapahtuu koskaan. Myös kirjaston saaminen Kuokkalaan oli eräs Polttoukon tavoitteista. Hän kuului Kuokkalan asukasyhdistykseen, joten luonnollisesti alueen kehittäminen oli hänelle tärkeää.

Eniten jään kuitenkin kaipaamaan hänen terveisiään lukijoille palstan lopussa. Hän toivotti aina "kevättä ja leskenlehtiä tai kirpeitä pakkasaamuja" tai jotain muuta tilanteeseen ja vuodenaikaan sopivaa. En tiedä miksi, mutta itseäni juuri tämä viimeinen toivotus kosketti kovasti.

Polttoukko oli löytänyt itselleen Kuokkalasta kodin. Sellaisen paikan, jossa hänen oli hyvä olla ja jonne hän aina tuli takaisin. Kuokkala oli paikka johon hän kuului, ja jonne hän varmasti tunsi kuuluvansa. Tästä olen hänelle jopa hieman kateellinen, koska itse en voi sanoa samaa. Toivon kuitenkin joskus samanlaisen paikan löytäväni. Ei ole väliä mistä tai milloin. Kunhan löydän.

Hassua miten jonkun täysin minulle tuntemattoman kuolema voi kuitenkin koskettaa näinkin paljon.

Lepää rauhassa, Polttoukko.