Niin se vain on, että huomenna on viimeinen työpäiväni. Olen nuori sälli, ja sen takia en ole vielä ehtinyt olla kovin pitkiä aikoja missään töissä. Nykyisessä työpaikassa viettämäni 1,5 vuotta on pisin yhtäjaksoinen aika, jonka olen missään työpaikassa viettänyt. Sen takia sieltä huomenna lähteminen tuntuu aivan käsittämättömän omituiselta.

Tiedän, nykyään pitäisi olla valmis vaihtamaan työpaikkaa kuin kalsareita, eli ihan tuosta vaan. Ei pitäisi sitoutua mihinkään pidemmäksi aikaa, pitäisi olla haasteita, uusia kokemuksia, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ei ole muodikasta eikä ajan hengen mukaista olla töissä pitkään samassa paikassa. Itselläni on vain sellainen tyyli, että oli homma mikä tahansa, niin sitoudun siihen, haluan tehdä sen oikein ja kunnolla. Välitän työpaikastani, yrityksestä jossa työskentelen ja muista ihmisistä siellä. Oli työ mikä tahansa. Yritän aina tehdä työni hyvin ja myös siten että muiden on helpompi tehdä omaa työtään.

Outoa on myös se, että vaikka nykyisessä työpaikassani on vain yksi ikäiseni mies töissä, muiden ollessa reilusti yli kymmenen vuotta vanhempia on sieltä haikea lähteä pois. Työtä ei tule ikävä, ihmisiä tulee. Ja koska tiedän millaisessa tilanteessa kyseinen paikka myös on, tulee myös huoli paikan toiminnan jatkumisesta ja ihmisten tulevaisuudesta siellä. Sitä toivoisi, että kaikki menisi parhain päin, vaikka pahalta näyttääkin. Ainakin tällä hetkellä.

Huomenna on kova päivä henkisesti edessä. Toisaalta haluaa jättää uppoavan laivan ajoissa, mutta toisaalta haluaisi jäädä sinne ja yrittää tehdä kaikkensa että uppoamisen voisi estää. Olo on vähän kuin rintamakarkurilla, mutta toisaalta kun työnantaja ei halua jatkaa sopimustani, niin ei sinne voi väkisinkään jäädä.

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Ensi viikolla on jo kolme työhaastattelua, joten vanha työpaikkaa jää väkisinkin kauemmas mielestä.

Mutta ei unohdu. Koskaan.